Kuinka ihana päivä!

..."kuinka iloisesti aurinko paistaa vaikka on vasta tammikuu..."

Näin kirjoitti keskivaikeaa Alzhemerin tautia sairastava äitini vielä vähän ennen kuolemaansa.

Muistisairaudet etenevät yksilöllisesti ja sairastuneen toimintakyky heikkenee eri tavoin. Vaikka hän ei pystyisi huolehtimaan itsestään, syömisestä, pukemisesta tai ei muistaisi enää ihmisiä, hän on silti tunteva ja kokeva ihminen.

Sairastuneen henkilön historiasta ja elämästä löytyy usein monia asioita, joita hyödyntämällä jäljellä olevaa toimintakykyä voidaan tukea. Tutut esineet, lempivärit, entiseen ammattiin tai harrastuksiin liittyvät asiat ovat tärkeitä. Monet vanhat taidot löytyvät vielä muistista, tämän huomaa hyvin esimerkiksi tanssissa tai musiikissa yleensä. Itsekin olen todistanut tilanteita, joissa kommunikoimaton ja  puhumaton muistisairas on alkanut laulaa tai ottanut kontaktia, kun on saanut kohdata itselleen tärkeän asian tai tunteen.

Annetaan käsityöihmiselle käteen kudin, otetaan ruoanlaitosta kiinnostunut ihminen mukaan keittiötöihin, luetaan yhdessä kirjoja tai lehtiä. Herätellään muistoista tutut asiat, kuunnellaan herkällä korvalla ja katsellaan tarkalla silmällä, millaisesta tuesta voisi olla hyötyä.
20200112 121247 resized (2)
IMG 20190119 0009 (2)
Äitini pystyi lukemaan kirjoja ja sanomalehtiä loppuun asti. Vaikka hän ei muistanut syödä, hän muisti lehdestä lukemansa uutiset. Romaanejakin kului tasaiseen tahtiin, mutta loppuvaiheessa yritin karsia lukemistosta pois liian raskaat aiheet, sillä kirjojen sisältö alkoi vaikuttaa voimakkaasti äidin tunteisiin.

Eläkkeelle jäätyään äiti alkoi kirjoittaa. Novelleissa ja runoissa hän käsitteli kipeitäkin asioita. Hän olisi kovasti halunnut saada ne julkaistuksi runokirjana, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Tein itse runoista ja valokuvista äidille kirjan, jota hän saattoi selailla. Se ilahdutti kovasti.

Kirjoittaminen jäi viimeisinä vuosina vähälle, käsiala huononi. Pientä päiväkirjaa äiti kuitenkin joskus yritti kirjoittaa. Kirjoituksista välittyy loppuun asti hänen positiivisuutensa sekä hurtti huumori.

Näin tuo äidin äidin kirjoitus vielä jatkui

".. vaikka on vasta tammikuu, mutta jo se aurinko yrittää sulattaa kangistuneita muotojani. Yhä täällä viivyn, ja joka päivä löytyy syy taas viipyä. Ehkä vain tekosyy. Niin kauan kuin näen vaikka tekosyyn olen onnellinen että taas on syy viipyä täällä. Jos olisi pieni pala maata, parin sipulin ala, niin yrittäisinkö nostaa lapion vain nähdäkseni vieläkö tiedän, mikä se on."